Vaellusretki koilliskairan maisemiin Saariselälle, osallistujat: Jan Siekkinen, Tero Rönkkö, Niko Nurmi ja Mika Räsänen. Seikkailun on sanoiksi pukenut Tero R.
Lauantai aamuna herätyskellot oli asetettu soimaan jo hyvissä ajoin, paitsi ilmeisesti Nikolla joka soitti jo ajaessamme kohti Siilinjärveä ja kysyi "Mikä aikataulu?". Aikataulu oli hyvä, eli Mika lähti kotoaan kierrokselle hakemaan meitä muita vähän ennen kuutta ja nouti minut tasan kuudelta. Jan (Jale) haettiin Päivärannasta hieman yli kuusi ja kolmestaan suuntasimme kohden myyttistä Siilinjärveä hienoisessa tihkusateessa, mutta tunnelma korkealla.
Kävimme matkalla tekemässä muutamia viimehetken ostoksia Rovaniemellä ja syömässä napapiirin tuntumassa. Lohikeitto maistui, mutta ei estänyt meitä ostamasta vielä iltapalaksi lohifilettä, joka meillä oli aikomuksena loimuttaa. Allekirjoittanut ei ostanut tarpeeksi herkkuja eikä tupakkaa, mikä kostautui myöhemmin matkan aikana.
Saavuimme Aittajärvelle pitkällisen ja puuduttavan hiekkatie ajomatkan jälkeen mutta olimme kaikki
intoa täynnä. Parkkipaikalla ei ollut kuin muutama auto, mikä ainakin meidän mielestämme oli lupaavaa.
Jo edellisellä viikolla Saariselkä oli peittynyt ensilumiin joten ainakin osalta vaellusinto oli ehkä
jo loppunut. Matkasta tulisi mahtava!
Illalla aloittelimme loimutuksen ja lohesta tulikin aivan loistava. Kaikkia lisäeväiksi varaamiamme makkaroita
emme jaksaneet syödä ja niitä piti kuljetella sitten muutama päivä mukana. Osa minun lohenpalastani jäi syömättä
koska olin tunkenut itseeni liikaa makkaraa ja siideriä. Oikeaa vaellushenkeä siis löytyi jo alkumetreillä yli
omien tarpeiden. Emme kuitenkaan päässeet vaiheeseen jossa kirvestä ja puukkoa apuna käyttäen osoitetaan
kanssakulkijoille ns. kaapin paikka laavussa. Ryhdyimme ajoissa nukkumaan ja yöstä tuli leuto, joskin
laavun suunta herätti kysymyksiä. Miksi laavu oli pitänyt rakentaa niin, että kaikki savu ohjautuu sisälle
ja matkaajat saavat päänsäryn? Orionin ja Metsähallituksen yhteistyötä vai sattumaa? Minulla on omat epäilykseni...
Heräsimme aikaisin, ja toinen vaelluspäivä alkoi mukavissa merkeissä. Päivä oli kirkkaahko eikä ainakaan sadellut.
Laitoimme aamupalaksi hieman puuroa ja näkkileipää, taidettiin siinä nautiskella hieman laillistettuja piristeitäkin.
Tunnelma oli kova, mutta odottava. Mitä tulee vastaan? Mitä jää jälkeen? Mitä unohtui? Kävinkö huussissa?
Heti alkumatkalla saimme kokeilla miten kylmää lapin purojen vesi oli, sillä ylitettävänämme oli välittömästi
lähdön jälkeen leveähkö puro jota ei kastumatta voinut ylittää. Kengät ja housut pois ja pulikoimaan.
Pelkkä vesi ei raavaita uroksia lannista joten jatkoimme matkaamme hyvillä mielin. Vaihdoin pitkähihaisen paidan pois koska totesin sen liian raskaaksi asusteeksi tähän keliin. Lämmintä oli arviolta +7 astetta. Ruokailimme matkan varrelle
sattuneella nuotiopaikalla ja saavuimme iltapäiväksi porttikosken sillalle. Porttikosken kämpässä oli jo pari asukasta
joten tyydyimme vain kirjoittamaan vieraskirjaan nimemme, asiamme ja sotilastunnuksemme ennen matkan jatkumista. Salainen tukikohtamme
ei saanut paljastua!
Arviolta tunnin kävelymatkan jälkeen saavuimme nuotiopaikalle (kartan mukaan siinä ei olisi pitänyt olla sellaista) jonka
valitsimme yösijaksemme. Paikka oli kaunis ja raikasta vettä oli aivan vieressä. Lisäksi löysimme kaksi mainiota telttapaikkaa
ja pystytimme teltat. Erinäisistä biologisista syistä johtuen, päädyimme ratkaisuun Mika ja Niko - Isompi teltta, Tero ja Jale - Pienempi teltta. Laittelimme illallista hyvissä tunnelmissa ja ruoka maistuikin marssimisen jälkeen hyvälle. Ruokana oli juustotäytteisiä tuorepastanööttejä ja perunamuusia. Emme olleet vielä tässä vaiheessa kovin nälkäisiä ja annoskoko oli runsaalla tavalla sopiva.
Alkoi satamaan ja iltapuuhamme keskeytyivät ja kävimme yöpuuhiin jo ennenkuin tuli pimeää. Tämä tapahtui arviolta
20.30. Kyllä uni maittoikin, joskin pienemmässä teltassa nukkuvat herrasmiehet pitivät aistinsa kirkkaina ja heräsivät tämän tästäkin
tarkistamaan kuinka paljon vettä makuupussiin oli seinäkankaasta soljunut. Ei paljoa.
Heräsimme varhain aamulla vesisateeseen ja teimme aamutoimet pienessä sateessa. Teltat saatiin
sateen hetkeksi tauottua purettua ja laitettua kasaan. Päivä alkoi taas, jo totuttuun tapaan puurolla
ja näkkileivällä. Joimme kahvit ja polttelimme tupakit. Taisi olla viimeinen kokonainen savuke Mr Rönkölle
ennen Aittajärvelle paluuta?
Lähdimme kävelemään ja hieman myöhemmin sää selkiytyi. Niko suunnisti ja päätti että me emme polkuja kaipaa.
Kuljimme oikoreittiä ja maasto olikin oikein mainiota. Kauniit maisemat ja yksityiskohdat pitivät mielen virkeänä
ja aistit terävinä. Eräällä taukopaikalla huomasimme korkean karhun raapiman puun joka piti tietysti kuvata.
Söimme päivällisen suon reunassa noin matkan puolivälissä. Päivälliseen tarvittava vesi haettiin läheisestä suo-ojasta ja totesin kantaessani vettä, että proteiineja sekä kuituja sisältävä vesi oli onneksi edes kylmää. Mr Räsänen keräsi enimmät trilobiitit ja jäkälät vedestä niiden noustua pinnalle keitettäessä. Herkullinen pasta annos upposi hyvin urheilusuorituksesta täyteen kukoistukseensa virittyineisiin vatsoihimme ja jaksoimme taas jatkaa matkaa.
Matka ruokapaikalta Luirojärvelle antoi meille seurueen aloittelijoille esimakua siitä, miksi Nikoa myöhemmin matkan aikana kutsuttiin Maantiekiitäjäksi. Muutaman kilometrin matkalla mies otti meihin HELPOSTI etumatkaa ainakin 5 minuuttia. Hädin tuskin juoksemalla ehdin huutamaan "Jämät" Nikon taukopaikoille. Muuten matka sujui kommelluksitta. Saapuessamme Luirojärvelle jouduimme vielä ylittämään jonkun joen, mutta siitä oli enää ns. kullin luikaus kämpälle ja ajatukset harhailivat jo väkisinkin kämpän saunassa. Mahtaako siellä olla naisia? Miten paljon kalja maksaa? Onkohan minulla kukkaro mukana? Kaikki selvisi myöhemmin...
Luirojärven autiotupa oli minulle ensimmäinen autiotupa jossa koskaan olin yöpynyt. Olimme toki jo nähneet millainen varustetaso
kämpissä on kun kävimme porttikoskella. Sielläkin oli ollut sauna, mutta joku ryökäle oli varastanut kiukaan. Olimme varanneet reilusti liikaa omaa kaasua keittimiimme koska jokaisella Saariselän kämpällä oli kaksipolttiminen kaasukeitin ja peruskattilasto joka riitti hyvin ainakin veden ja aamupuuron keittämiseen. Tilanne olisi voinut olla toinen jos kämpillä olisi ollut alkusyksyn ruuhkat. Nyt kuitenkin meille oli hyvin tilaa. Kämpässä nukkui ehkä 8 henkeä ja muutama sisätilaa pelkäävä myös ulkosalla. Varaustuvan puolella nukkui myöskin muutama vaeltaja.
Sauna Luirojärvellä oli mahtava. Kuin mökille olisi tullut. Tilava, ehkä 8 henkeä vetävä lauteisto antoi mukavat löylyt ja vesikin oli lähellä. Tosin järvivesi oli jo sen verran koleaa että emme hennoneet uimaan. Ainoa kommellus sattui siinä, että koska olin hitaampi kuin muut, Niko evakuoi kipeästi tarvitsemani saippuan saunasta ennenkuin ehdin peseytymään. Sain raavittua ikkunalaudalta kimpaleen arviolta neljä vuotta vanhaa palasaippuaa ja suoritin peseytymisen lievästi nyreissäni. Pesin täällä myös käyttämäni alusvaatekerraston.
Saunan jälkeen, tai mahdollisesti jo ennen saunaa, söimme maittavan pataruokaannoksen. Ruokana oli blåbandin Napolin pataa (2 pussia), lisäkkeenä runsaasti voita sekä kuivattua jauhelihaa. Annoksesta tulimme täyteen emmekä kaivanneet lisäksi juuri muuta kuin jaloviinaa ja minttukaakaot. Elämä alkoi olemaan elämisen arvoista!
Aamulla heräsimme hyvin levänneinä. Yön aikana kuului pientä kuorsausta, mutta siihen olimme tottuneita. Meitä
ei luonnon äänet pystyneet hevin lannistamaan! Tottuneena kokkimiehenä mika rysäytti meille puurot heti aamutuimaan.
Voisilmää kehiin ja huttu huiviin. Reput pakkaukseen ja menoksi. Tänään oli tarkoitus yrittää tuon maineikkaan sokostin ylitystä!
Aluksi suunnistimme hieman harhaan (kompassissa oli vikaa!) mutta palasimme hetken kuluttua takaisin polulle. Ylitimme joitain pieniä jokia ja allekirjoittaneelle sattui pieni lipsahdus. Tavallisesti erittäin vakaa vasen käteni suoritti lipsahduksen ja tiputti toisen (Jalelta lainatun) vaellussauvan jorpakkoon. Korjattuani kehon asentoa, oikea jalka suoritti vastaavan lipsahduksen ja päätti käydä uimassa. Nojasin tiikerinreflekseihini turvautuen toiseen (omaan) vaellussauvaan ja se suunnitteluvirheen vuoksi meni aivan mutkalle. Suoristelin sauvaa ja kiroilin melkolailla koko loppupäivän. Sauva on edelleen käyttökunnossa, mutta hieman mutkalla alaosasta.
Otimme muutamia hyviä kuvia sokostista ennenkuin sankarimme päättivät nousta sitä huiputtamaan. Mika ja Minä päätimme ettei yritys ole kannattava ja erkanimme päivällisen jälkeen toisistamme. Me suunnistimme kohti Hammaskurun kämppää sillävälin kun pojat lähtivät Sokostille ilman reppujaan (piilotettuina kairaan).
Sokostilta pojat saivat joitain hyviä otoksia. Iwo Jima, anyone?
Saavuimme hyvissä ajoin Hammaskuruun jossa oli reilusti tilaa meille matkaajille. Pojat saapuivat ehkä vain noin 30 minuuttia myöhemmin, mikä taas oli hyvänä osoituksena Nikon pitkistä ja nopeista jaloista. Illalla muistimme ensimmäiseltä päivältä ylimääräiseksi jääneet makkarat. Paistoimme ne nuotiolla ja kirosimme taas kerran ettemme olleet ostaneet sinappia lainkaan! Seuraavalla kerralla...
Illalla Niko yritti osoittaa meille partiotaitojaan sytyttämällä kaminan. Askillisesta tikkuja (johon oli muuten huolellisesti säilytetty kaikki, jo aiemmin käytetyt tikut) sytyttämiseen ei kulunut kuin vähän reilu puolet. Tuli kuitenkin sammui arviolta 23 sekuntia syttymisen jälkeen. Tämän jälkeen tämä suuri shemeikka antoi meidänkin yrittää. Osasimme aivan itse. Illalliseksi oli taas jotain herkullista pataruokaa, jonka jälkeen pelasimme kaksi erää ristiseiskaa ennen nukkumista.
Tämä päivä oli itseasiassa tarkoitus alunperin viettää matkalla Luirolta tänne, mutta olimmekin päättäneet jättää
sokostin päiväreissun väliin, kun kuulimme että Anterin Mukka on käymisen arvoinen, saunoineen ja maisemineen. Uskoimme
kanssamatkustajia ja päätimme käydä katsomassa tilanteen; Reitti paikalle oli kuulemma helppo. Aamupalaksi vetäisimme taas vaihtelun vuoksi puuroa ja näkkileipää. Aamualkoi pirteästi ja tunnelma oli hyvä.
Reitti kulki 'valtatietä' pitkin jonka synnystä kerrottiin kahta erilaista tarinaa
(ehkä molemmat ovat totta?): Ensimmäisen tarinan mukaan tien oli rakentaneet saksalaiset
toisen maailmansodan aikana huoltotieksi, ja toisen tarinan mukaan se oli rakennettu jo
ennen sotia höyrykäyttöistä traktoria(?) varten jolla kuljetettiin puita metsästä ihmisten ilmoille.
En tiedä kumpi tarinoista on totta, mutta kyllä tie laadukkaasti tehdyltä paikkapaikoin näytti.
Muutamissa paikoissa jopa vanhat sillan puut olivat paikoillaan, mutta näin ei ollut kaikkialla.
Sain oikaisun ja tiedon tarinoideni oikeellisuudesta sfnet.harrastus.retkeily nyyssialueelta (Tapio Laine):
Kumpikaan tarina ei pidä paikkaansa, vaan tietä rakensivat Kemiyhtiö ja Veitsiluoto yhteistyössä 30-luvun lopulla. Tarkoituksena oli kuljettaa talvisin Luttojokilaakson savotoilta puuainesta kuorma-autoilla Luirojoen varteen edelleen uittamista varten. Höyryveturijutska oli käytössä 1913-1916 Tulppiossa, jossa toinen vetureista on edelleen entisöitynä katoksen alla. Talvisota keskeytti hankkeen ja tiepohja jäi jäljelle.
Kämppä oli kuin postikortista. Olisin ollut valmis maksamaan lomailusta tälläisessä paikassa! Mökki oli rakennettu aivan
joen töyräälle komean kallion päälle. Koski pauhusi allamme ja maisemat olivat kuin unesta! Sauna oli rakennettu alas
joen rantaan asiaankuuluvasti massiivisista kelohirsistä, kuten kämppäkin. Kämpässä oli keittiö sekä tupa. Keittiössä oli
jo tutuksi käynyt kaasuliesi sekä pieni pöytä. Tuvassa oli massiivinen liuskekivitakka, pöytä, kamiina sekä tukevat laverit nukkumista varten. Varasimme jälleen yläpuoliset paikat (lauteet kuten myöhemmin selvisi) ja kuivattelimme päivän kastelemia vaatteitamme lämpimässä tuvassa.
Alkuillasta söimme päivällisen joka sateisen matkan takia oli jäänyt väliin itse kävelyn välissä. Pastaa kiskottuamme Niko päätti valmistaa meille jälkiruoaksi lettuja sekä hilloa (Sunnuntai lettuainekset ja Ekströms kiisselit (sekoittuu kylmäänkin veteen, jos vettä laittaa vähän, tulee hilloa)). Letut maistuivat makoisilta.
Ruokailun jälkeen saunoimme. Sauna oli pieni, mutta neljä henkeä se veti silti helposti. Makoisat löylyt ja raikas jokivesi olivatkin kevyesti sateisen päivän jälkeen poikaa. Pesimme jälleen joitain käyttämiämme vaatteita ja kuivasimme ne yön aikana tuvan katosta roikottaen. Kuivaus toi myöhemmin tietysti oman lisänsä yölliseen tuskaamme...
Saunan jälkeen puhtaina ja kylläisinä päätimme että on hyvä aika alkaa valmistaa illallista.
Illalliseksi valitsimme jo hyväksi todetun Blå Bandin pataruoan. Koska olimme kylläisiä päätimme
roilauttaa sekaan runsaan satsin lisämakaroonia ja reilusti jauhelihaa, voita säästelemättä.
Tuo pataruokamaailman perhepizzaa vastaava annoskoko oli omiaan nostattamaan hilpeää tunnelmaa
myös kanssamatkaajissamme. Etenkin otettaessa huomioon että söimme juuri ennen saunaa varsin tukevat
annokset muuta ruokaa.
Ilta saapui ja pelattuamme kaksi erää ristiseiskaa siirryimme paikoillemme sänkyihin. Huomasimme tässä
vaiheessa että kämpän takka oli varaavaa sorttia, eikä sopivaa tuuletusta meinannut löytyä.
Muistan illalla katsoneeni kämpän seinällä olevaa lämpömittaria ja lukema oli 28 astetta rinnan korkeudella.
Katon rajassa lämpötila kuitenkin kiteytyi arviolta lähemmäs 35 astetta, lisäksi vaivana oli hien hajuinen
kosteus. Kuvaavaa on, että laverilla oli niin kuuma, että en kyennyt pitämään jalkojani eded makuupussin päällä
hikoilematta. En uskalla kuvitella millaista olisi ollut nukkua makuupussin sisällä!
Aamulla heräsimme varhain ja puheenaiheet kulkivat pääasiassa huonosti nukutussa yössä.
Tein havainnon että Niko nukkui aamulla makuupussissaan (se ei ehkä ollut kiinni?)! Söimme
aamupalaksi vaihtelun vuoksi puuroa voi silmällä ja pakkasimme tavaramme. Tämä oli lyhyin
päivämatkamme, mutta ainakin omasta mielestäni maisemat olivat kauniit. Sainkin kuvattua
ehkä matkamme parhaat maaruska kuvat nimenomaan tänäpäivänä.
Läksimme liikkeelle varhain ja kävelimme laakson pohjaa pitkin länteen, kohti Muorravaarakkaa. Muutama kilometri ennen laskua kämpälle Niko lähti kävelemään edellämme koska me muut kuljimme hieman hitaammin. Ennen viimeistä huippua tieni erosi myös Janin ja Mikan reitistä, sillä pojat kiipesivät ylempää reittiä, ja minä päätin laiskana mennä mielestäni alempana mennyttä, helpompaa reittiä.
Tiuhtelmakuru osoittautui kaltaiselleni innokkaalle amatöörikuvaajalle paratiisiksi. Vaihtelua oli
myös se, että saatoin vapaasti kävellä omaan hitaaseen löntystelevään ja joka ikiseen varpuun ja kiveen
tutustuvaan tapaani ilman edessä kulkevien tympääntyneitä mulkaisuja. Tämän muutaman kilometrin laskeutumisen
aikana ymmärsin täysin miksi tälläisille reissuille kannattaisi tulla yksin. Otin kuvia upeasta väriloistosta
jonka tuo pieni puro ja sitä ympäröivä tiivis laakso olivat minulle valmiita tarjoilemaan. Sekä kamerani että
kykyni ottaa kuvia ovat kuitenkin sen verran vajavaisia, että en saanut kaapattua koko syksyn loistoa mukaani.
Paikka on yksinkertaisesti itse nähtävä. En tiedä oliko ajankohtani ruskan suhteen vain tavattoman onnistunut,
mutta mielestäni ruska Tiuhtelmakurussa oli näyttävämpi kuin Paratiisikurussa. Aivan mahtavaa. Olin pilvissä
loppu päivän!
Saavuin arviolta ehkä puolituntia poikien jälkeen kämpälle. Kämpällä oli myös loistavaksi matkaseuraksi osoittaunut Kirkkonummen
kaveri, Matti. Laittelimme kevyttä iltaruokaa ja niko poistui läheiseen metsään keräilemään mustikoita ja puolukoita
aamupalakseen. Matti tarjosi keittolaavukatoksella mitä herkullisimmaksi osoittautunutta rommitotia! Fariinisokeria, kuumaa vettä ja
Stroh rommia! Päätin kokeilla olisiko minusta veistelemään lintuja Lintu Antin tavoin, ja sainkin aikaiseksi jonkinlaisen syöksymetson.
Metsoni pyrstösulat olivat melkein jäätelötikun paksuiset, mutta parempaan en pystynyt ilman esimerkkiä. Kuuman veden avulla sain
kuitenkin taivutettua pyrstön kutakuinkin asialliseen muotoon. Illan aikana totesin sairastuneeni ja olin varmasti koominen näky
kaikki vaatteet päälläni (olen epäilemättä koomisen näköinen varmasti myös ilman vaatteita) ja pipo korvilla. Päätin ottaa särkylääkettä
vasta yöksi.
Niko järjesti marjanpoimintamatkansa jälkeen meille viihdettä harjoittelemalla joen ylitystä vaatteet päällä. Ylitys onnistui,
mutta vaikeusasteesta johtuen päätimme jättää saman yrittämisen rinkat päällä väliin.
Hieman ennen hämärää paikalle saapui myös Kuopiolainen pariskunta joiden kanssa jutustelimmekin tovin. Laitoimme iltapalaksi taas hieman perunamuussia juustotäytteisillä tortellineillä. Hyvää oli vaikka kuume alkoikin viemään minua jo kuin pässiä narussa. Olin tokkurassa ja sekava. Ryhdyin nukkumaan enkä osaa oikein sanoa mitä seuraavina tunteina tapahtui. Heräsin 22.30 hikisenä ja janoisena tolkuttomaan kusihätään. Tätä piirileikkiä vesipullo-naamanpyyhintä-pissihätä jatkui toista tuntia kunnes otin särkylääkkeen ja sain nukuttua aamuun asti. Muistan laulaneeni Päivänsäde ja menninkäinen laulua ainakin sata kertaa.
Tämä päivä alkoi varsin mukavissa merkeissä. Olin sairauteni vuoksi menettänyt osittain nälkäni ja sanoinkin aluksi skippaavani puuron, kunnes kuulin että ruokana olikin mysliä ja mehukeittoa. Aamupala oli taivaallinen ja auttoikin minua jaksamaan. Otin aamujuomana hieman finrexiniä ja lievästi kelju oloni helpottui vähän.
Liikkeelle lähdön ensimmäisenä vaiheena oli Muorravaarakkajoen ylitys. Housut ja kengät pois ja yli niin että heilahtaa. Ylitys oli miellyttävä koska joen pohja oli pyöreitä kiviä (Luirolle mentäessä joen pohjan kivet olivat teräviä). Puimme päälle ja aloitimme hitaan nousun kohden kohden pirunporttia.
Kiipesimme ripeästi ohi puurajan hieman nestettä välillä tankaten ja enempiä rasittumatta.
Kuvasimme maisemia hetken ennen Pirunporttiin nousemista ja tarkistimme kartat ja reittisuunnitelmat.
Jan ja Niko päättivät käydä huiputtamassa Ukselmapään, vaikka keli ei ollutkaan parhain näkyvyyden kannalta.
Kiipesimme Pirunporttiin ja otin muutamia kuvia omaksi ilokseni. Tarkoituksenamme kuitenkin oli nousta kanjonin länsirinnettä ylös ja laskeutua sen jälkeen Paratiisikuruun, jossa pääsisimme ihailemaan upeaa maaruskaa (ja tietysti muutenkin kauniita maisemia).
Pirunporttia ja Ukselmapäätä ympäröi varsin sankka sumu (Ukselmapään huippusavut?) ja näkyvyys
oli paikoitellen ehkä vain 100 - 150 metriä. Kiipesimme huipulle ja saimme tehtyä tarvitsemamme
puhelut ja tekstiviestien lähetykset moitteetta. Yhtäkkiä sumu hälveni ja silmiemme edessä avautui häikäisevä
Paratiisikuru. Kuru ei ollut aivan niin hieno kuin olin kuvitellut, mutta komea se silti oli. Huipulta näkyi
koko kuru ja etenkin järvi oli komea. Lähdimme laskeutumaan hitaasti kohti kuvauspaikkaa jolta saimme kuvia
kurun Ukselmapään puoleisessa päässä virtaavasta pienestä putouksesta.
Laskeuduimme enemmittä kommelluksitta alas kuruun (totesin matkanvarrella kurun mustikkatarjonnan erinomaiseksi) ja päätimme ruokailla järven pohjoispäässä ennenkuin jatkaisimme matkaa kohden Sarviojan kämppää. Söimme pikaruokaa, eli lämminkuppikeittoja sekä näkkileipää.
Syötyämme jatkoimme matkaa kurun pohjaa pitkin maisemia ihaillen. Sain matkan varrelta muutamia hyviä valokuvia ja törmäsimme pariin naiseen jotka olivat tulossa ihailemaan maisemia.
Enemmittä kommelluksitta saavuimme Sarviojan kämpälle jonne minä ja Mika olimme vaivoistamme johtuen päättäneet jäädä yöksi.
Jan ja Niko halusivat yöpyä viimeisen yön teltassa ja elimme vasta iltapäivää, joten he päättivät jatkaa matkaa
hieman vaikeakulkuisempaa (mutta lyhyempää) reittiä pitkin kohden Aittajärveä ja autoa jonne meidän piti seuraavana päivänä
päätyä. Söimme pastaa yhdessä ja sen jälkeen pojat poistuivat retkelleen.
Tein pieniä tutkimusretkiä Kämpän ympäristöön ja surukseni on todettava että Sarvioja oli huonoimmassa
jamassa kaikista näkemistämme kämpistä. Kämpässä oli sekä autio että varaustuvan puoli, eikä paikalla
saapuessamme näyttänyt olevan muita. 50 metrin päässä kämpästä virtaa Sarvioja, ja huussi-liiteri rakennuksen liepeillä
on kirkkaan näköinen lähde. Lähde oli valitettavasti saastutettu ainakin makaroonilla (joku oli käynyt tiskaamassa), vaikka
vesi maistuikin taivaallisen hyvälle. Liiteri oli roskainen ja koko kämpän ympäristö jokseenkin epäsiisti.
Lähistöllä oli paljon telttapaikkoja, ja olen antanut itselleni kertoa että paikka on mm. seurakuntien vaellusretkien
varsin yleinen aloituspaikka/kohde. Ehkä paikan nuori käyttäjä kunta selittää osan roskista? Sarviojalta on vain noin 12km
matka Aittajärvelle, varsin hyvää polkua pitkin. On silti valitettavaa että paikka oli sotkettu.
Lepäilimme ja söimme illalla mainion valkosipulilla ja valkosipuli voilla höystettyä texmex pataa lisämakaroonilla ja reilulla jauhelihasatsilla. Ruoka oli hyvää ja sitä oli reilusti. Pelasimme illalla muutaman erän korttia ennen nukkumaan käymistä. Varaustuvan puolelle saapui muutama nuorehko poika retkiltään, mutta autiotuvassa ei ollut meidän ja yhden hiiren lisäksi ketään muita. Mika oli jättänyt tuvan lattialle tyhjän näkkileipä paketin aamuista kamiinan sytyttämistä varten, ja tuvan vakioasukas äkkäsi sen noin klo 22.15, ilmeisesti herättyään. Lukemiseni häiriintyi rapistelusta niin pahoin että siirsin lopulta pussin sisältöineen valmiiksi kamiinan sisälle. Loppuyöstä ja hiiren toimista en osaa sanoa. Luulen hänen olleen lievästi pettynyt.
Nousimme hyvissä ajoin, ehkä noin seitsemältä. Meidän oli tarkoitus olla viimeistään klo 14.00 Aittajärven laavulla. Jan ja Niko olivat olevinaan yöpyneet edellisen yön teltassa, toisin kuitenkin oli käynyt, kuten myöhemmin saimme tietää. Söimme aamupalan ja olimme valmiita etenemään. Valoista päätellen 7.45 ei varaustuvan puolella oltu vielä edes harkittu heräämistä.
Olimme päättäneet osittain vammautuneina ja sairaina kulkea 'helpompaa' ja pidempää läntistä reittiä
pitkin aittajärvelle. Aivan aluksi matkamme kulki Sudenpesän varaustuvan ohi. Paikka oli hieno ja
erittäin siisti verrattuna Sarviojaan. Ihailimme paikkaa hetken ja jatkoimme tallustelua.
Matkan aikana keskustelimme päivän polttavista aiheista: kuinka paistetaan kunnon pihvi, ja mitä punaviiniä
kannattaa juoda (Gandia(?) ja Torres). Sain myös muutamia loistavia reseptejä, jotka valitettavasti olen
nyt unohtanut. Pitänee soveltaa (konjakkia siihen graaviloheen tuli ja suolaa.
Suosikkimausteitani molemmat!).
Noin matkan puolivälissä tiemme Kirkkonummen miehen kanssa erosivat ja jatkoimme Mikan kanssa
kävelyä kohti Aittajärveä. Söimme matkalla kevyen kenttälounaan ja tyhjensimme Mikan repun
lopuista herkuista. Sain haimaltani muistutuksen miltä tuntuu kun insuliinituotanto käynnistetään
yllättävästi. Tokkuraisena toikkaroin eteenpäin ja hieman ennen ylityspaikkaa törmäsimme pariskuntaan joka
väitti ettei olleet nähneet ketään Aittajärvellä! Olisimme ensimmäiset!
Hieman ennen ylityspaikkaa, Maantienkurunjärven eteläpuolella oli hieno leiriytymisalue, jossa oli vanhan Suomujoen kodan kämpän rauniot katoksella suojattuina. Paikalla oli myös kodan runko ja kaikenlaista muutakin nähtävää. Myös järvi itsessään oli kaunis, syksyisessä asussaan.
Kello oli jo puoli kaksi joten lähdimme tallustelemaan viimeiselle etapillemme, eli kohden ylitystä, Maantienkurunjärven itäpuolelle. Varmana voitosta tallustelin niin kovaa, että samana päivänä aiemmin aristanut kantapääni ryhtyi todella vittumaiseksi viimeisellä kolmellasadalla metrillä. Linkkasin viimeiset metrit tuskanhiki nenänpäätäni kutitellen, mutta urhoollisesti. Ja mitä perkelettä silmäni näkevätkään. Kaikki turhaan! Niko ja Jan olivat jo paikalla! Mukana oli vielä pari tuntemattomammaksi jäänyttä ihmistä, mutta se ei enää tässä haitannut. Olimme hävinneitä! Murrettuina alistuimme kohtaloomme. Enää ainoastaan toivo illan tissibaarireissusta piti raajojani liikkeessä. VIVA LA TISSI!
Suomujoki on varsin leveä ylityskohdalta, mutta paikalla on onneksi vaijeri. Niko ja Jan lähettivät meille
vaijerilla kengät, tosin kokoa 37 (vain viisi numeroa liian pienet) olevat sandaalit eivät aivan täysin istuneet
ankan varpaisiini ja olisin ehkä pärjännyt paremmin ilman niitä. Ylitys kuitenkin sujui loppujen lopuksi hyvin, vaikka
vesi olikin kylmää. Niko kuvasi koko tapauksen videokameralle ja kiroiluni varmasti olikin kuvaamisen arvoista.
Ylityksestä selvittyämme talsimme vielä viimeiset metrit laavulle, jonne Niko ja Jan olivat viritelleet
tulet makkaranpaistoa varten. Sain kouraani mainion menthol savukkeen ja purkillisen Fizziä (olin edellisenä
päivänä puoliksi leikillään kertonut detailit juomatoiveestani. Ilmeeni kuitenkin kertoo että vitsin ajoitus
oli enemmän kuin täysin onnistunut! Söimme makkarat ja lähdimme kohden Saariselkää ja Nikon mökkiä.
Pitkän ajomatkan päätteeksi pääsimme perille. Kävimme matkalla kaupassa ostamassa muutamia saunomista edistäviä tuotteita (siideriä, kaljaa, leipää, karkkia, aamupala tarpeita, saippuaa jne.). Laitoimme saunan lämpenemään ja katselimme tv:tä. Saunoimme ja illan elokuvan jälkeen (mikä muuten oli hyvä. Joku teinileffa, sopivan monimutkaista.) lähdimme Riekonkieppiin syömään. Ennen lähtöä kävi ilmi, että Niko oli onnistunut hävittämään meidän tissibaarilippumme ja olimme (lähinnä minä luulen, olin ladannut itseni täyteen odotuksia vaelluksen aikana) pettyneitä. Riekonkiepissä oli hyvät ruoat, joskin söin itseni liian täyteen (vatsalaukkuni lienee kutistunut matkan aikana).
Kiepissä kiedoimme juomaa huiviin ja polttelimme savukkeita. Morkkasin Nikoa kunnes jokin pelastava enkeli pelasti hänet! Niko löysi liput kukkarostaan jonne hän oli ne tarkkana miehenä edellisenä päivänä sullonut. Lähdimme riemuissamme kohti Panimoa, jossa oli tarkoitus ottaa yhdet. Panimon tiskillä notkuttuamme ja paikan tummaa olutta maistettuamme päätimme lähteä kolmistaan tisubaariin. Minä, Jan ja Mika kävelimme baariin ja pääsimme sisään. Tilasimme juomat juuri sopivasti ennenkuin tanssiesitys alkoi. Lavalle kömpi nuorehko lyhyillä hiuksilla varustettu tummaverikkö. En itseasiassa nähnyt koko showsta kovinkaan paljoa sillä katseeni vaelteli paikan muissa tytöissä ja asiakkaissa. Havahduin unestani siihen että tämä kaunokainen tulee eteeni ja sanoo "Moi". Hölmistynyt ilme päälläni käänsin katseeni häneen. Hän joutui toistamaan tervehdyksensä ennenkuin havahduin tervehtimään takaisin. Olin sekaisin. Olinko kipeä? En tiedä.
Tyttö kaipasi tippiä, typeränä aloittelijana tönäisin hänen pikkuhousuihinsa viitosen ja sain palkkioksi ilmeisesti kiihottavaksi tarkoitetun hurinaesityksen korvaani. Mennessään Janin ohi, hän vielä palasi luokseni ja kokeili poskeani ja totesi minun olevan baby face. BABY FACE? Jumalauta. Jäin innokkaana odottelemaan että saisin vihdoinkin tietää mitä privaattishow etc palvelut maksavat. Mutta eipä tullut tarjouksia ei. Meni tyttö Mikan luo ja jutteli tälle. Tässä vaiheessa (noin 5 min edellisestä) alkoi jo uusi show ja minua alkoi riipomaan niin paljon että heitin siiderini kitaani ja poistuimme hetken kuluttua Jalen kanssa.
Palasimme Panimolle hakemaan Nikoa. Niko särpi kaljansa ja palasimme baariin. Asiakkaita baarissa ei juurikaan ollut, mutta tilasimme silti toiset tuopilliset. Näimme parit tanssit mutta nämä tytöt eivät osanneet rahaa pyytää, Nikon esimerkkiä seuraten, en antanut edes kolikoita. Hyvä päätös. Liian kallista, liian huonoa. En ollut nähnyt mitään mitä en näkisi kotona. Blah. Päätös kypsyi. Nukkumaan on päästävä.
Poistuimme ja jätimme Nikon vielä hetkeksi baariin (oli kuulemma sit tullut tarjouksia privaatistakin). Mökillä peseydyimme ja rupesimme nukkumaan. Uni maittoi. Kuorsasin kuin pieni sika.
Paluumatka kuopioon sujui kommelluksitta. Lähdimme liikkeelle aamulla suurinpiirtein heti formuloiden jälkeen (oli muuten minulle ensimmäinen kerta kun katsoin ajot edes suurinpiirtein kokonaan. Aika omituinen kokemus, ehkä voin joskus katsoa toistekkin. Kävimme matkalla joulupukin postikonttorissa pistämässä parit kortit liikkeelle, Rovaniemellä syömässä pizzaa (tapasimme täällä ohimennen mr Shadizarin perheineen!), Ranualla ostamassa makeisia ja jossain pikkukitskalla juomassa sumpit. Olin iloinen ja onnellinen että pääsimme kotiin. On hyvä asia että kännykkään puhuminen on ajaessa kiellettyä. Nikolta olisi ehkä huomio herpaantunut jos olisi joutunut puhumaankin siihen pelkän katselemisen, kahvin hörppimisen ja iltalehden lukemisen lisäksi. Huhhuh! Hyvä suomi.
Reissumme oli onnistunut. Yhteenvetona voi todeta että mitään isompia puutteita ei varusteissa esiintynyt, toki parannettavaa on ja paljon vinkkejä saimme kanssakulkijoilta. Kiitos Matti ja muut (en muista/tiedä muiden nimiä)! Matkalla pärjäisi ja viihtyisi (ainakin minä, en voi puhua muiden puolesta) ehkä hieman pidempäänkin.
Saariselälläkin on jo niin paljon nähtävää että sinne voisin hyvin mennä toistekkin. Tai vuodesta toiseen, kuinka vaan. Saariselälle ei välttämättä ainakaan tähän aikaan vuodesta tarvitse telttaa mukaan, mikä vähentää repun painoa hieman. Tuvissa oli hyvin tilaa ja lisääkin matkailijoita olisi sekaan mahtunut.
Varusteisiin ensivuodeksi on lisättävä:
Tarina on osittain puutteellinen ja epätarkka, koska en tällä kertaa poikkeuksellisesti pitänyt matkapäiväkirjaa. Harmittaa nyt, sillä jostain syystä muistan kaikkein parhaiten nimenomaan viimeisen vaelluspäivän sekä illan tapahtumat. Lauantain pitkä kirjoitus ei tee oikeutta muiden päivien yhtälailla loistaville elämyksille. Matkalla oli niin paljon nähtävää ja koettavaa että osa tilanteista väkisinkin, jo fyysisen väsymyksen vuoksi, unohtuu. Kiitoksia kuitenkin kaikille tasapuolisesti, matka oli mielestäni erittäin, erittäin onnistunut!
